Yleinen

Mikä itselle maistuu?

Mitä viskeihin tulee, niin olen luonteeltani omasta mielestäni melko rohkea kokeilija. Uudetkaan tislaamot tai kummalliset viskit harvoin aiheuttavat naaman nyrpistelyä ja otan ne aina kokemuksena – olkootkin ne sitten hyviä tai huonoja. Jos ei kokeile, niin ei voi tietää!

Kokonaisen pullonkaan ostaminen sokkona ei ole minua koskaan juuri vaivannut. Suoranaisesti pahaa viskiä en ole koskaan tällä menetelmällä ostanut, mutta myönnän kyllä, että osa niistä on majaillut kaapissa jo pitkään ja niiden kanssa on joutunut vääntämään hieman enemmän. Osan kohdalla pullon pinta tuntuu taas vajoavan huomattavasti nopeammin, eli toki siinä mielessä myönnän suoraan, että toiset viskit vaan maistuvat paremmalle kuin toiset.

Omat lempitislaamot?

Tiedän siis jo aika pitkästä kokemuksesta, että tiettyjen tislaamoiden tuotteet maistuvat itselleni paremmin kuin toisten, mutta on todella paljon tilanteesta ja ympäröivistä olosuhteista kiinni minkälainen viski juuri sillä hetkellä maistuu.

Minulta on useammankin kerran kysytty mikä on oma lempiviskini. Olen aina vastannut kuten yllä – se on täysin tilanteesta kiinni. Kesällä huomaan kääntyväni enemmän kevyiden ja makeampien viskien suuntaan. Syksyyn siirryttäessä sherryisempien viskien värit ja makumaailma alkavat viehättää enemmän. Talven ja kylmien kelien tullen makumaailma kääntyy enemmän savuiseen ja muuten raskaampaan suuntaan. Tämäkään ei tosin ole mitenkään kiveen hakattua, vaan kirkkaan kuulaana talvipäivänä auringon paistaessa maistuu oikein oivallisesti joku kevyt ja hedelmäinenkin tisle.

Myönnän silti, että minullakin on herkkä kohtani ja jos minulta kysytään lempitislaamoani saatan pitkän harkinnan jälkeen sanoa sen olevan Clynelish – tai Caol Ila – saattaa se olla myös Bowmore. Ja onhan noita itse asiassa vaikka kuinka monta muutakin…

Miksi sitten ehkä juuri nämä kolme?

Clynelish, Caol Ila, Bowmore -kolmikko oli ehkä ns. helppo valinta. Niihin liittyy jotain tunteita herättävää tai ne vaan osuvat hyvin omaan makuhermoon. Yritetään siis hieman edes valaista miksi juuri nämä kolme nyt tällä kertaa tähän valikoituivat. Saattaapa olla, että lista näyttää taas muutaman vuoden päästä tyystin erilaiselta.

Clynelishissä minua on aina viehättänyt sen vahaisuus, öljyisyys ja tietynlainen selittämätön likaisuus sekä monipuolisuus. Kyseisen tislaamon tuotteet vievät minut melkein poikkeuksetta sateisen kostealle isovanhempieni mökille, jossa öljylamput tuovat valoa ja omaa tuoksuaan ja mukaan sekoittuu vanhan rakennuksen omaa tuoksua.

Caol Ilassa viehättää puolestaan sen tietynlainen puhdas ja makea savuisuus. Se ei ole samalla lailla ”likaista” kuin esimerkiksi Laphroaigin ja Lagavulinin. Myönnettäköön, että myös Ardbeg on yleisesti savuisuudeltaan samankaltaisesti puhtaan savuinen, mutta se on voimakkaammin savuinen. Toki hyviä kaikki muutkin mainitut, mutta juuri tuossa Caol Ilassa on jotain, joka sopii omille makunystyröilleni.

Myönnän, että viehtymys Bowmoreen tulee osittain verenperintönä. Siinä viehättävät osaltaan samat nyanssit kuin Caol Ilassa, mutta myös sen herukkaisuudessa ja yleisprofiilissa on jotain miellyttävää. Bowmoren osalta täytyy kuitenkin sanoa, että ihan kaikki pullotteet eivät sinne top-listoille yllä. Pari hutilyöntiäkin sekaan mahtuu, mutta niistä sitten joskus toiste.

Voiko sanoa, että ei tykkää?

Toki maisteltujen viskien joukkoon mahtuu myös sellaisia viskejä, joiden kanssa on oikeasti joutunut hieman painimaan. En silti voi suoraan sanoa, että en tykkää jostain tietystä viskistä ja viemäriin saakka ei ole koskaan yksikään pullo tai pullonpohja päätynyt. Pettymyksiä on toki tullut. Toisaalta se, että joskus maistaa jotain mistä ei pidä niin paljon, auttaa avaamaan muuta makumaailmaa ja nostamaan entisestään niiden viskien arvostusta joista pitää.

Jos nyt lähdetään ihan oikeasti listaamaan kaapista aikanaan löytyneitä viskejä, jotka eivät ole miellyttäneet niin muutama esimerkki löytyy. Nämä ovat myös esimerkkejä sellaisista viskeistä, että en ole itse asiassa palannut niiden jälkeen edes tislaamon muun tuotannon pariin – syytä ehkä olisi ollut.

Ensimmäisenä näistä Loch Lomond. Ostin pullon tislaamon ikämerkitsemätöntä peruspullotetta joskus harrastuksen alkuaikoina. Se oli yleisolemukseltaan pahvinen ja vetinen. Toki pientä yritystä oli ja maltaisuuttakin sieltä löytyi, mutta joku siinä aiheutti epäilyksen kyseisen tislaamon tuotteisiin. Sitä on ehkä jatkanut se, että kyseisen tislaamon tuotanto tuntuu silmiini vähintäänkin sekavalta. Ei vaan ole tullut palattua.

Viimeaikaisempi kokemus on Aberfeldyn tislaamolta ja tällä kertaa kyseessä ei ole edes mikään nuori viski, vaan tislaamon 21-vuotias pullote. Siitä vaan puuttui se jokin. Pullo tyhjeni, mutta tuon ikäiseltä viskiltä olisin itse odottanut enemmän. Liekö syy alhaisissa prosenteissa, mutta se ei vaan jaksanut kantaa. Pitäisi ehkä yrittää löytää jostain joku yksityinen pullote ja antaa tällekin tislaamolle uusi tilaisuus.

Ja vaihtelukin virkistää

Viskiharrastukseni keskittyy toki paljolti nimenomaan skotlantilaisiin mallasviskeihin. En kuitenkaan ole pelkkä mallasviskiharrastaja, vaan viskiharrastaja. Bourbonit, ruisviskit ja ns. muun maailman viskit kuuluvat aivan yhtä lailla repertuaariin. Niiden makumaailma on toki erilainen, mutta jos bulkkiviskit sivuutetaan, niin niistä löytyy aivan yhtä lailla erilaisia makuja ja nyansseja kuin mallasviskeistäkin.

Siinäpä aihetta seuraavalle pidemmälle kirjoitukselle…

Leave a Reply