Yleinen
Yleistä höpinää
-
Japani ja viski – parempaan päin
Japanilainen viski on viime vuodet ollut kiven alla tai normaaliharrastajan budjetin ulottumattomissa. Tunnelin päässä näyttää kuitenkin olevan valoa.
Japanilaisista viskeistä on muutaman viime vuoden aikana ollut aika paljon parranpärinää. Osa japanilaisista viskeistä myytävinä ei ole Japania nähnytkään, paitsi ehkä pullotuslaitoksen. Jos yhtään epäilet olisiko joku harkitsemasi viski japanilaista, vai uitettu tankeissa jostain muualta päin maailmaa vain japanissa pullotettavaksi, niin suosittelen tarkistelemaan tätä Viskisiepon linkkaamaa kaaviota. Japanilaisena viskinä nimittäin on viime vuosina myyty huikea määrä viskiä, joka ei oikeasti ole valmistettu, kypsytetty tai edes pullotettu Japanissa!
Ja perimmäisenä syynä tähän on pitkälti se, että japanilaisen viskin ympärillä pyörinyt hype sai 2000-luvun alussa – viimeistään puolessa välissä – aivan uskomattomat piirteet. Japanilainen viski nousi käsittämättömään maailmanmaineeseen muutaman syyn ansiosta. Näistä toinen oli sittemmin viskipiireissä melko pahasti sovinistisilla kommenteillaan ryvettynyt Jim Murray muutamalla viskiarviollaan, joita porukka luki kuin piru raamattua. Toinen rehellisempi syy japanilaisen viski nousulle toki oli myös se, että japanilaiset viskit olivat oikeasti laadukkaita ja voittivat sokkomaisteluissakin monia palkintoja. Pari kultamitalia plakkariin ja jengi höyryää pää märkänä ostoksille. (Älkää rakkaat lukijat tehkö samaa virhettä. Skottipuoleltakin löytyy loistavia ”nimettömämpiä” tislaamoja.) Muutama suomalainen viski on saanut viime aikoina samaisia palkintoja, joten nähtäväksi jää nouseeko hype samoihin mittoihin!
Muutaman tunnetun viski-ihmisen ylistävät kommentit ja japanilaisten viskien kansainvälisissä kilpailuissa voittamat palkinnot kuitenkin aiheuttivat sen, että japanilaisen viskin maailmanmarkkinahinta ei vaan kivunnut, vaan kipusi räjähdysmäisesti. Yhtäkkiä aikaisemmin vain kotimaan markkinoille myytyä viskiä haluttiin myydä kaikkialle maailmassa. Japanilaisetkaan tuskin ovat tyystin immuuneja mahdollisuudelle saada käärittyä rahaa, ja lähtivät hakemaan myyntimahdollisuuksia myös muualta maailmassa.
Ikävänä seurauksena näin viskiharrastajan näkökulmasta oli, että myynti veti, mutta tuotantokapasiteetti ei riittänyt. Ja tietäähän sen miten siinä käy. Kun menekkiä olisi, mutta laadukasta tuotetta ei, niin hintahan siinä nousee. Kaiken lisäksi samaan aikaan kotimarkkinoilla japanilaisen viskin menekki oli laskenut ja monia tislaamoita oli suljettu. Ikävimpänä esimerkkinä tästä Karuizawan tislaamo, joka suljettiin juuri kun japanilaisen viskin maailmanmarkkinat aukesivat. Sen seurauksena Karuizawan viskit – jotka oikeasti ovat todella hyviä – ovat nousseet aivan huikeaan kulttimaineeseen.
Samoin kävi monille edelleen tuotantoaan jatkaville tislaamoille ja niiden pullotteille. Alkossa myytiin aikanaan Yamazakin tislaamon sherrytynnyrissä kypsytettyä viskiä 79,90€ hintaan. Samaista viskiä halajavan pitää tällä hetkellä avata kukkaronnyörejään n. 8000€ verran! Ja kyllä. Omastakin kaapista tuo pullo aikanaan löytyi. Kyllä se hyvää oli, mutta en minä siitä lähihoitajan neljän kuukauden palkkaa maksaisi!
Samanlaisia aivan hulluja esimerkkejä löytyy valtava määrä. 12-vuotiaasta japanilaisesta viskistä saa edelleen maksaa monesti kolminkertaisen hinnan skottimaltaaseen verrattuna. Ja ihan vaan siksi, että se on niin harvinaista. (No joo… missähän ne Springbankin hinnat tällä hetkellä menevät?)
Parempaan päin?
Mitä minä mitään kapitalismista ymmärrän, niin asioilla on tapana tasapainottua. Kun kysyntää on, niin tuotantoa tupataan lisätä. Ja sitten taas lisääntynyt tarjonta tasoittaa hintoja – kunnes joku taas ajattelee, että ”hei, tässähän olisi mahdollisuus kerätä vähän lisää pääomaa”, kuten ikävä kyllä monet skotlantilaiset tislaamot tuppaavat tällä hetkellä ajattelemaan.
Japanissa pätevät varmaan ihan samat markkinatalouden säännöt, mutta siellä oikeasti huomattiin menekin kasvaessa, että jotain tarttis tehdä. Tuotantoa puskettiin ylös jo ihan sen vuoksi, että kotimarkkinat alkoivat kuivumaan. Mustapukuisille miehille tarjottiin heidän töistä lähtiessään ei-oota, kun lasiin olisi haluttu hyvästä viskistä tehty high-ball. Tislaamot puskivat yhden vuoron sijaan kahta tai kolmea, tynnyrintekijät haalivat tynnyreitä ympäri maailmaa ja toivottavasti hyödyntävät jatkossa myös japanilaiselle viskille niin ominaisen maun tuovaa japanilaista tammea.
Tämän seurauksena ainakin itse toivon, että japanilaisten viskien hinta alkaa taas pikkuhiljaa laskemaan. Jokainen oikeasti japanissa tehty, kypsytetty ja maistamani mallasviski on ollut laadukasta, hyvää ja japanilaisella pieteetillä tehtyä. Toivon oikeasti, että hintojen toivottavasti laskiessa yhä useampi viskiharrastaja budjettiin katsomatta pääsisi nauttimaan näistä hienoista tuotteista.
Viskin valmistus vie aikaa. Sen varmaan tietävät kaikki tätä lukevat. Japanissa tähän onneksi herättiin melko nopeasti. Kun menekki ylitti odotukset herättiin kasvattamaan tuotantoa. Valitettavasti mukaan mahtui myös lieveilmiöitä, kuten skottiviskin laivaamista Japaniin, jossa se pullotettiin japanilaisena. Suurimmat tislaamot, kuten Yamazaki ja Yoichi pyrkivät varmasti välttämään tätä, mutta ikävä kyllä markkinoille putkahti myös melkoinen määrä upouusia tislaamoita, joilla ei ollut mitään tekemistä viskin tislaamisen kanssa. Osa näistä oli täysin onnenonkijoita, osa sitten taas esimerkiksi vanhoja riisiviinatislaamoita, jotka yrittivät päästä markkinoille omalla ”viskillään”, joka ei ollut mallasohraa nähnytkään.
Ps. ja oma kaappi
Omat kokemukseni japanilaisesta viskistä rajoittuvat pitkälti oman kaapin tarjontaan. Sieltä löytyy viskejä, jotka olen kerännyt omilta reissuilta, tai pyytänyt kavereilta aikanaan kun he ovat olleet reissussa. Harrastukseni alkuaikoina japanilaiset viskit olivat ”kuriositeetti”. Niitä ei löytynyt ihan joka paikasta ja jos löytyikin, niin ne olivat vähän outoja ja usein tuli ostettua niiden sijasta joku vielä tutustumaton skotlantilainen mallas. Näin jälkikäteen ajateltuna se oli ehkä tietyllä tapaa virhe, mutta tässä harrastuksessa ei oikeasti koskaan voi varmasti tietää minne nokka vie.
Ja mikä tämän koko kirjoituksen sitten saikaan aikaiseksi? Omaan rakkaaseen monopoliimme ilmestyi joku aika sitten pitkästä aikaa Yoichia, joka on ihan oikeasti tislattu, kypsytetty ja pullotettu Japanissa. Ja kaiken lisäksi se oli vielä kohtuuhintaista!
Koppasin pullon kainaloon, vaikka ikämerkintää ei kyseisessä viskissä olekaan. Se kuitenkin kertoo siitä, että ilmeisesti tuotannon kasvattaminen Japanissa alkaa vihdoin viimein kantaa hedelmää ja jotain toivoa on siitä, että älyttömät hinnat, jotka ovat ihan vaan kysynnän ja tarjonnan lakien vuoksi nousseet, alkavat laskemaan.
Kunhan aika riittää, niin tarkoituksena on perehtyä vielä enemmän japanilaisiin viskeihin, markkinaan yms. näin kirjallisella tasolla. Aiheesta on kirjoitettu paljon, mutta ei välttämättä tällä ensimmäisellä kotimaisella. Siihen asti annan vinkin. Jos yhtään epäilyttää onko se japanilaiseksi luulemasi viski oikeasti japanilaista, niin kurkkaa varmuudeksi jo tuolta jutun alusta löytyvää listaa. Ja suhtaudu silti ennakkoluulottomasti!
-
Samplevaihdon saldoa
Viski on siinä mielessä kiva harrastus, että kaikki eivät aina osta samoja pulloja. Toisella harrastajalla on aina jotain, mitä itsellä ei ole. Ja sitten vaihdellaan sampleja!
Maailmassa on järjetön määrä viskejä, joista jokaista on mahdotonta maistella tai hankkia omaan kaappiinsa. Oma kokoelmani on ihan kohtuullinen ja tulen sen kanssa toimeen, mutta jo harrastuksen lähipiiristä löytyy ihmisiä joiden rinnalla oma kokoelmani kalpenee tyystin. Viskiharrastamisessa on kuitenkin se kiva puoli, että minkäänlaista kateutta esiintyy kokemukseni mukaan erittäin harvoin. Toisilla on aikaa harrastaa enemmän, toisilla taasen kokoelmaa kertyy ihan huomaamatta.
Ja kun sitä kokoelmaa kertyy, niin valtaosa harrastajista on myös valmis jakamaan omastaan. Samplevaihto on yksi viskiharrastuksen rikkauksista. Jos omasta kaapista sattuu löytymään jotain jota kaverilta ei löydy ja vastavuoroisesti sen kaverin kaapissa on jotain itseään kiinnostavaa, niin miksipä ei lorauttaisi pieneen pulloon kaverille maistiaiset. Varsinkin kun ”vastalahjana” saa kaverilta jotain itseään kiinnostavaa?
Pitkän johdannon jälkeen asiaan. Vaihdoimme Smoke on the Waterin kanssa keväällä hyvän satsin sampleja. Itseltäni löytyi SMWS:n pullotteita, jotka kiinnostivat, ja toisaalta vastapuolelta löytyi melkoinen määrä mielenkiintoisia viskejä, joita tuskin mistään muualta olisin ikinä päässyt maistamaan ja kokemaan. Ei siis muuta kuin pullotuslinja käyntiin ja sai siinä samalla itsekin vähän taas muistella, että mitähän sitä oli tullut maisteltua.
Myönnän, että olen tätä kirjoittaessa hieman jarrutellut saamieni samplejen kanssa. Suurin osa on edelleen kaapissa odottamassa oikeaa hetkeä. Otetaan nyt tähän kuitenkin nuotit yhdestä jo lasiin löytäneestä tisleestä:
Royal Findhorn Scotch Whisky, Blended and bottled by Gordon & MacPhail. (75cl, 1980’s), 57%
Paksu ja tuhti tuoksu, johon on mukava uppoutua. Paahdettua maltaisuutta, taustalla ylikypsiä hedelmiä, tasapainoista tammisuutta, vaaleapaahtoisia kahvipapuja. Raikas. Hetki sitten niitettyä kukkaketoa, josta leikatut kasvit ovat pikkuhiljaa alkaneet kuivumaan, mutta kesäkukkien tuoksu yrittää silti vielä työntää ilmaan viimeisiä henkäyksiään.
Öljyinen suutuntuma. Mausteisuutta, voimakasta maltaisuutta ja tumman suklaan karvautta. Suutuntuma kuivuu ja paljastaa maukkaan tammisuuden, kun makuun samalla ilmestyy lääkemäinen vivahde – mutta hyvällä tasapainoisella tavalla. Hetken päästä viljaisuus nostaa päätään.
Tuhti ja tasapainoinen sekoiteviski. Voi että kun tällaisia tehtäisiin vieläkin, mutta taitaapa ne päivät olla suurelta osin takanapäin.
Tyyli on vapaa. Käsin tai koneella – kunhan saa selvää mitä pullossa on! Kaapissa odottaa vielä monen monta samplea. Kaikkien arviot eivät välttämättä päädy tänne Viskikaappiin tai minnekään muuallekaan netin syövereihin. Teen niistä kyllä muistiinpanot omiin varastoihini, mutta ne lojuvat siellä joskus pitkäänkin odotellen ehkä jotain oikeaa hetkeä jolloin niiden pariin on hyvä palata.
Pointtini joka tapauksessa on, että jos teidän varastoistanne löytyy joku upea viski, niin älkää pantatko sitä vaan itseänne varten. Olen aivan varma siitä, että jollain toisella harrastajalla on kaapissaan vähintäänkin yhtä upea viski – ja hän on varmasti valmis vaihtamaan sinun kanssasi pienen siivun sitä juuri sinun kaapissasi majailevaa upeaa viskiä, jota hänen kaapissaan ei ole. Ja sen seurauksena sinullakin on mahdollisuus maistaa jotain, mitä et ole ikinä voinut kuvitella maistavasi.
-
Kesä ja viski
Lämmin kesä ja viski – olkoon tämä pieni päivitys siitä miten kesä vaikuttaa omiin viskinautintoihini
Kesän lämmetessä huomaan usein, että viski ei itselleni ole lämpimien vuodenaikojen juoma läheskään siinä määrin kuin se on sitä kelien viiletessä ja loppukesän saapuessa. Poikkeuksellisen lämmin kesä vähensi omaa viskinmaisteluani entisestään ja huomaan nyt jälkikäteen, että kävin omilla viskivarastoillani todella harvoin. En osaa sanoa onko se ihan vain psykologista, että lämpimällä säällä maistuvat paremmin miedommat mallasjuomat.
Nyt kun loppukesä on taas täällä ja työt ovat loman jälkeen alkaneet on viskikaapin ovikin alkanut käymään hieman tiuhempaan tahtiin. Ei tosin sillä, että sen saranat olisivat koskaan mitenkään kovin suurelle kulutukselle joutuneet. Onko sitten syynä myöskin se, että kesällä ja varsinkin lomalla tulee ehkä nautittua olunen jos toinen aina silloin tällöin myös arkena, mutta näin töiden alettua se yhden tai kahden viskinaukun nauttiminen liittyy vahvasti työviikon päättymiseen ja työviikosta irrottautumiseen?
Tähän liittyy myös vahvasti se, että jos kesällä viskiä tulee nautittua, niin ainakin itselläni savuisemmat viskit jäävät suoranaiseen paitsioon ja jos käsi kaapilla käy, tarttuu se kovin usein johonkin kevyempään tisleeseen. Joku sherryinen viski saattaa kesällä mennä, mutta enimmäkseen kuitenkin lasista löytyy joku kevyempi bourbon-kypsytetty viski ilman savua.
En myöskään koskaan ole ollut mikään maailman paras asiakas viskiin erikoistuneille ravitsemusliikkeille. Vaikka kesä olisi siihenkin antanut mahdollisuuden, löytyi lasista yleensä todennäköisemmin kylmä huurteinen olut – silloin harvoin kuin löytyi.
Toisaalta yhtenä pontimena täällä jo aiemmin kirjoittamieni syiden lisäksi oman viskiharrastuksen alkamiselleni oli jo sitä aiemmin alkanut olutharrastus, joka sittemmin on tosin muuttunut enemmänkin oluesta nauttimiseksi ja uuden kokeiluksi kuin ryppyotsaiseksi baarien olutlistojen tuijottamiseksi ja uuden jatkuvaksi etsimiseksi.
Edellinen heijastuu nykyisin myös viskiharrastukseen. Siinä missä ennen oli pakko saada kokeilla kaikkea uutta, on nykyisin oman pään sisällä ihan ok palata niiden vanhojen ja kertaalleen (tai useampaan kertaan) hyväksi todettujen viskien pariin. Toki myös uutuudet ja erikoisuudet edelleen kiinnostavat ja kaapissa odottelee tälläkin hetkellä avaamistaan useampikin avaamaton ja täysin ennen maistamaton viski.
No. Onpahan sitten jotain mitä taas maistella kun illat viilenevät, mutta sillä välin taidan vaan nauttia tästä nyt lasissa olevasta vuonna 2006 pullotetusta Glenlivet Nàdurrasta ja purkaa tänne ajatukseni virtaa.
-
Glenfiddich – kaikille tuttu, mutta silti vieras
Sain helmikuun puolessa välissä ilokseni osallistua pienellä porukalla pidettyyn tastingiin – turvavälejä noudattaen ja hygieniasta huolehtien! Emmin aluksi hetken osallistuako vaiko eikö ja syynä tähän oli oikeastaan vain yksi syy: tuossa tastingissä maisteltaisiin Glenfiddichin viskejä. Nehän kun ovat jotenkin oletuksena kaikille niin tuttuja, että onko niissä muka oikeasti mitään maisteltavaa?
Tuo kolmionmallinen pullo, joka löytyy aika lailla jokaisesta baarista tai eteläeurooppalaisen supermarketin hyllystä silloinkin, kun muita maltaita ei näy mailla halmeilla. 12-vuotias Glenfiddich on eräänlainen käsite. Se on niin tunnettu, että sen hartioilla olevan painolastin vuoksi ihmiset kiertävät sen kaukaa. Sehän on vaan se tylsä tavallinen Glenfiddich – vai onko?
Glenfiddich on paljon muutakin!
Tällä kertaa tastingkutsussa oli kuitenkin pieni koukku. Ei sillä, sen verran on kukaan mitään viime aikoina sattuneesta syystä järjestänyt, että olisin osallistunut luultavasti ilman koukkuakin.
Maisteltavat viskit eivät nimittäin olisi mitään aivan perusrangea. Ne olivat Glenfiddichin Malt Master Brian Kinsmanin valitsemia tynnyrivahvoja Glenfiddichejä, joita ei ikinä tultaisi sellaisenaan pullottamaan tai myöskään maistelemaan kunhan nämä pullot tyhjenisivät.
Pullojen tarina on myös sinällään mielenkiintoinen, sillä alunperin kyseiset ”näytteet” oli pullotettu syksyllä järjestetyksi tarkoitettua Cinderellan viskiristeilyä varten. Sen siirtyessä hamaan tulevaisuuteen päätti maahantuoja maistattaa näitä herkkuja valikoidulle harrastajaporukalle.
Ja täytyy myöntää, että silmät kyllä avautuivat! Glenfiddichin perustisle sopii todella hienosti monenlaiseen kypsytykseen ilman, että tisle hukkuu tynnyrin jalkoihin. Ilta opetti paljon ja siitä kuuluu kiitos tastingin puuhamiehinä toimineelle Finwhiskylle, eli Juha-Matti Virkkulalle sekä Beverage Partnersin Jyri Pylkkäselle, mutta ennen kaikkea etäyhteyksillä mukana olleelle Glenfiddichin Global Brand Ambassador Struan Grant Ralphille a.k.a The Whisky Beardille.
Maistellaan viskiä, mutta syödään ensin!
Aivan suoraan erikoisuuksien kimppuun ei hyökätty, sillä Jyri oli mukavaksi yllätykseksi järjestänyt alkuun pienen viski-ruoka -parituksen, jossa annoksista vastasi Ravintola W30. Hyvät ja toimivat paritukset! 12-vuotias Glenfiddich sai seurakseen oivallisen porsasannoksen, jonka omenaisuus osui hienosti yhteen viskin omenaisuuden kanssa. 15-vuotias sai seurakseen blinit ja mätimoussen ja 18-vuotiaan kanssa tarjoiltu härkätartar toimi mausteineen upeasti yhteen viskin kanssa.
Oikein mukava aloitus, mutta sitten siirryttiin itse pääohjelmaan ja sepä olikin varsin vakuuttava. Viskeinä olivat alla mainitussa järjestyksessä:
- Glenfiddich 15yo Bourbon Barrel abv 63,70%
- Glenfiddich 10yo Virgin Oak abv 66,00%
- Glenfiddich 10yo Quarter Barrel abv 58,60%
- Glenfiddich 12yo Wine Cask abv 55,70%
- Glenfiddich 15yo Sherry Hogshead abv 62,60%
- Glenfiddich 17yo Port Pipe abv 59,90%
Hienoja viskejä kaikki tyynni. Ei minkäänlaisia hämyisiä sivumakuja tai kummallisuuksia, vaan hyvin puhtaita kypsytyksiä, joissa tynnyri tuli hienosti esille silti jyräämättä tisleen omenaisen päärynäistä hedelmäisyyttä alleen.
Muutama muistiinpanokin tuli rustattua:
Glenfiddich 15yo Bourbon Barrel abv 63,70%
Vaniljaisen tomusokerinen tuoksu, hattaraa, vahva bourbonin vaikutus, sitrusmaista kirpeyttä ja mansikkaa. Maku oli öljyinen, vaniljainen, todella tamminen ja metsämansikkainen, raparperia. Vähän kuin olisi mansikka-raparperitorttua syönyt. Pitkä täyteläinen ja raikas jälkimaku.
Glenfiddich 10yo Virgin Oak abv 66,00%
Tuoksussa kanelia ja paahdettuja kastanjoita. ”Raakaa” puuta, kuin kääntelisi kuivunutta puutikkua käsissään siten, että sen säikeet erottuvat toisistaan. Jotain aavistuksen taikinaista. Makupuolella mausteinen, kanelia, muskottia, paksua vaniljaisuutta.
Glenfiddich 10yo Quarter Barrel abv 58,60%
Toffeeta, oliiviöljyä, puhdasta maltaisuutta, omenaa. Tämä oli itselleni näistä selvästi hankalin löytää tuoksuja ja makuja, mutta toi hyvin esiin Glenfiddichin tisleen luonnetta.
Glenfiddich 12yo Wine Cask abv 55,70%
Tuoksussa vaaleita makeita hedelmiä, sokerinen, toffeinen, paahtovanukasta, aavistus kirpeää viinisyyttä. Maku oli puhdas, maltainen, aavistuksen kirpeä ja erittäin erittäin täyteläinen. Upean pitkä ja kestävä jälkimaku – todella ”maiskuteltava” viski!
Glenfiddich 15yo Sherry Hogshead abv 62,60%
Hieno ja puhdas sherrykypsytys vailla minkäänlaisia sivunuotteja kuten kumisuutta, rikkisyyttä tms. Ei ehkä se anteliain sherrytynnyri, mutta todella hyvin balanssissa tisleen kanssa. Punaisia marjoja, vadelmia, punssimaisuutta, mausteisuutta ja pientä pippurisuutta.
Glenfiddich 17yo Port Pipe abv 59,90%
Suklaiden, rusinoiden ja mausteiden ilotulitus. Pehmeä, mehukas, nahkainen, täyteläinen. Hienon hieno viski, mutta tällä kertaa jäi itselläni huikeudestaan huolimatta viinitynnyrikypsytetyn jalkoihin.
Ja ne loppusanat…
Itselleni näistä parhaaksi osoittautui Chateau de Charronin Chablis-viinitynnyrissä kypsytetty versio. Sen hedelmäisyys jotenkin entisestään nosti esiin tislaamon oman tisleen hedelmäisyyttä ja se tuki hienosti Glenfiddichin omia peruspiirteitä niitä kuitenkaan peittämättä.
Valitettavaa on, että tietyllä tapaa tällaisten erikoisuuksien kohdalla Glenfiddichin oma mammuttimaisuus aiheuttaa sen, että tällaisia spesiaaleja nähdään markkinoilla ani harvoin – jos koskaan. Toivotaan kuitenkin, että nämäkin kokeilut jatkossa poikivat lisää hienoja viskejä sen niin tutun, mutta kuitenkin ehkä sittenkin aika vieraan Glenfiddichin tislaamon tuotantoon.
Kiitos vielä kerran hienosta tilaisuudesta! Taidanpa ottaa seuraavaksi siivun Glenfiddichiä. Se saattaa olla monivivahteisempi tislaamo kuin moni meistä luuleekaan.
-
Mikä itselle maistuu?
Mitä viskeihin tulee, niin olen luonteeltani omasta mielestäni melko rohkea kokeilija. Uudetkaan tislaamot tai kummalliset viskit harvoin aiheuttavat naaman nyrpistelyä ja otan ne aina kokemuksena – olkootkin ne sitten hyviä tai huonoja. Jos ei kokeile, niin ei voi tietää!
Kokonaisen pullonkaan ostaminen sokkona ei ole minua koskaan juuri vaivannut. Suoranaisesti pahaa viskiä en ole koskaan tällä menetelmällä ostanut, mutta myönnän kyllä, että osa niistä on majaillut kaapissa jo pitkään ja niiden kanssa on joutunut vääntämään hieman enemmän. Osan kohdalla pullon pinta tuntuu taas vajoavan huomattavasti nopeammin, eli toki siinä mielessä myönnän suoraan, että toiset viskit vaan maistuvat paremmalle kuin toiset.
Omat lempitislaamot?
Tiedän siis jo aika pitkästä kokemuksesta, että tiettyjen tislaamoiden tuotteet maistuvat itselleni paremmin kuin toisten, mutta on todella paljon tilanteesta ja ympäröivistä olosuhteista kiinni minkälainen viski juuri sillä hetkellä maistuu.
Minulta on useammankin kerran kysytty mikä on oma lempiviskini. Olen aina vastannut kuten yllä – se on täysin tilanteesta kiinni. Kesällä huomaan kääntyväni enemmän kevyiden ja makeampien viskien suuntaan. Syksyyn siirryttäessä sherryisempien viskien värit ja makumaailma alkavat viehättää enemmän. Talven ja kylmien kelien tullen makumaailma kääntyy enemmän savuiseen ja muuten raskaampaan suuntaan. Tämäkään ei tosin ole mitenkään kiveen hakattua, vaan kirkkaan kuulaana talvipäivänä auringon paistaessa maistuu oikein oivallisesti joku kevyt ja hedelmäinenkin tisle.
Myönnän silti, että minullakin on herkkä kohtani ja jos minulta kysytään lempitislaamoani saatan pitkän harkinnan jälkeen sanoa sen olevan Clynelish – tai Caol Ila – saattaa se olla myös Bowmore. Ja onhan noita itse asiassa vaikka kuinka monta muutakin…
Miksi sitten ehkä juuri nämä kolme?
Clynelish, Caol Ila, Bowmore -kolmikko oli ehkä ns. helppo valinta. Niihin liittyy jotain tunteita herättävää tai ne vaan osuvat hyvin omaan makuhermoon. Yritetään siis hieman edes valaista miksi juuri nämä kolme nyt tällä kertaa tähän valikoituivat. Saattaapa olla, että lista näyttää taas muutaman vuoden päästä tyystin erilaiselta.
Clynelishissä minua on aina viehättänyt sen vahaisuus, öljyisyys ja tietynlainen selittämätön likaisuus sekä monipuolisuus. Kyseisen tislaamon tuotteet vievät minut melkein poikkeuksetta sateisen kostealle isovanhempieni mökille, jossa öljylamput tuovat valoa ja omaa tuoksuaan ja mukaan sekoittuu vanhan rakennuksen omaa tuoksua.
Caol Ilassa viehättää puolestaan sen tietynlainen puhdas ja makea savuisuus. Se ei ole samalla lailla ”likaista” kuin esimerkiksi Laphroaigin ja Lagavulinin. Myönnettäköön, että myös Ardbeg on yleisesti savuisuudeltaan samankaltaisesti puhtaan savuinen, mutta se on voimakkaammin savuinen. Toki hyviä kaikki muutkin mainitut, mutta juuri tuossa Caol Ilassa on jotain, joka sopii omille makunystyröilleni.
Myönnän, että viehtymys Bowmoreen tulee osittain verenperintönä. Siinä viehättävät osaltaan samat nyanssit kuin Caol Ilassa, mutta myös sen herukkaisuudessa ja yleisprofiilissa on jotain miellyttävää. Bowmoren osalta täytyy kuitenkin sanoa, että ihan kaikki pullotteet eivät sinne top-listoille yllä. Pari hutilyöntiäkin sekaan mahtuu, mutta niistä sitten joskus toiste.
Voiko sanoa, että ei tykkää?
Toki maisteltujen viskien joukkoon mahtuu myös sellaisia viskejä, joiden kanssa on oikeasti joutunut hieman painimaan. En silti voi suoraan sanoa, että en tykkää jostain tietystä viskistä ja viemäriin saakka ei ole koskaan yksikään pullo tai pullonpohja päätynyt. Pettymyksiä on toki tullut. Toisaalta se, että joskus maistaa jotain mistä ei pidä niin paljon, auttaa avaamaan muuta makumaailmaa ja nostamaan entisestään niiden viskien arvostusta joista pitää.
Jos nyt lähdetään ihan oikeasti listaamaan kaapista aikanaan löytyneitä viskejä, jotka eivät ole miellyttäneet niin muutama esimerkki löytyy. Nämä ovat myös esimerkkejä sellaisista viskeistä, että en ole itse asiassa palannut niiden jälkeen edes tislaamon muun tuotannon pariin – syytä ehkä olisi ollut.
Ensimmäisenä näistä Loch Lomond. Ostin pullon tislaamon ikämerkitsemätöntä peruspullotetta joskus harrastuksen alkuaikoina. Se oli yleisolemukseltaan pahvinen ja vetinen. Toki pientä yritystä oli ja maltaisuuttakin sieltä löytyi, mutta joku siinä aiheutti epäilyksen kyseisen tislaamon tuotteisiin. Sitä on ehkä jatkanut se, että kyseisen tislaamon tuotanto tuntuu silmiini vähintäänkin sekavalta. Ei vaan ole tullut palattua.
Viimeaikaisempi kokemus on Aberfeldyn tislaamolta ja tällä kertaa kyseessä ei ole edes mikään nuori viski, vaan tislaamon 21-vuotias pullote. Siitä vaan puuttui se jokin. Pullo tyhjeni, mutta tuon ikäiseltä viskiltä olisin itse odottanut enemmän. Liekö syy alhaisissa prosenteissa, mutta se ei vaan jaksanut kantaa. Pitäisi ehkä yrittää löytää jostain joku yksityinen pullote ja antaa tällekin tislaamolle uusi tilaisuus.
Ja vaihtelukin virkistää
Viskiharrastukseni keskittyy toki paljolti nimenomaan skotlantilaisiin mallasviskeihin. En kuitenkaan ole pelkkä mallasviskiharrastaja, vaan viskiharrastaja. Bourbonit, ruisviskit ja ns. muun maailman viskit kuuluvat aivan yhtä lailla repertuaariin. Niiden makumaailma on toki erilainen, mutta jos bulkkiviskit sivuutetaan, niin niistä löytyy aivan yhtä lailla erilaisia makuja ja nyansseja kuin mallasviskeistäkin.
Siinäpä aihetta seuraavalle pidemmälle kirjoitukselle…
