• Yleinen

    Mikä itselle maistuu?

    Mitä viskeihin tulee, niin olen luonteeltani omasta mielestäni melko rohkea kokeilija. Uudetkaan tislaamot tai kummalliset viskit harvoin aiheuttavat naaman nyrpistelyä ja otan ne aina kokemuksena – olkootkin ne sitten hyviä tai huonoja. Jos ei kokeile, niin ei voi tietää!

    Kokonaisen pullonkaan ostaminen sokkona ei ole minua koskaan juuri vaivannut. Suoranaisesti pahaa viskiä en ole koskaan tällä menetelmällä ostanut, mutta myönnän kyllä, että osa niistä on majaillut kaapissa jo pitkään ja niiden kanssa on joutunut vääntämään hieman enemmän. Osan kohdalla pullon pinta tuntuu taas vajoavan huomattavasti nopeammin, eli toki siinä mielessä myönnän suoraan, että toiset viskit vaan maistuvat paremmalle kuin toiset.

    Omat lempitislaamot?

    Tiedän siis jo aika pitkästä kokemuksesta, että tiettyjen tislaamoiden tuotteet maistuvat itselleni paremmin kuin toisten, mutta on todella paljon tilanteesta ja ympäröivistä olosuhteista kiinni minkälainen viski juuri sillä hetkellä maistuu.

    Minulta on useammankin kerran kysytty mikä on oma lempiviskini. Olen aina vastannut kuten yllä – se on täysin tilanteesta kiinni. Kesällä huomaan kääntyväni enemmän kevyiden ja makeampien viskien suuntaan. Syksyyn siirryttäessä sherryisempien viskien värit ja makumaailma alkavat viehättää enemmän. Talven ja kylmien kelien tullen makumaailma kääntyy enemmän savuiseen ja muuten raskaampaan suuntaan. Tämäkään ei tosin ole mitenkään kiveen hakattua, vaan kirkkaan kuulaana talvipäivänä auringon paistaessa maistuu oikein oivallisesti joku kevyt ja hedelmäinenkin tisle.

    Myönnän silti, että minullakin on herkkä kohtani ja jos minulta kysytään lempitislaamoani saatan pitkän harkinnan jälkeen sanoa sen olevan Clynelish – tai Caol Ila – saattaa se olla myös Bowmore. Ja onhan noita itse asiassa vaikka kuinka monta muutakin…

    Miksi sitten ehkä juuri nämä kolme?

    Clynelish, Caol Ila, Bowmore -kolmikko oli ehkä ns. helppo valinta. Niihin liittyy jotain tunteita herättävää tai ne vaan osuvat hyvin omaan makuhermoon. Yritetään siis hieman edes valaista miksi juuri nämä kolme nyt tällä kertaa tähän valikoituivat. Saattaapa olla, että lista näyttää taas muutaman vuoden päästä tyystin erilaiselta.

    Clynelishissä minua on aina viehättänyt sen vahaisuus, öljyisyys ja tietynlainen selittämätön likaisuus sekä monipuolisuus. Kyseisen tislaamon tuotteet vievät minut melkein poikkeuksetta sateisen kostealle isovanhempieni mökille, jossa öljylamput tuovat valoa ja omaa tuoksuaan ja mukaan sekoittuu vanhan rakennuksen omaa tuoksua.

    Caol Ilassa viehättää puolestaan sen tietynlainen puhdas ja makea savuisuus. Se ei ole samalla lailla ”likaista” kuin esimerkiksi Laphroaigin ja Lagavulinin. Myönnettäköön, että myös Ardbeg on yleisesti savuisuudeltaan samankaltaisesti puhtaan savuinen, mutta se on voimakkaammin savuinen. Toki hyviä kaikki muutkin mainitut, mutta juuri tuossa Caol Ilassa on jotain, joka sopii omille makunystyröilleni.

    Myönnän, että viehtymys Bowmoreen tulee osittain verenperintönä. Siinä viehättävät osaltaan samat nyanssit kuin Caol Ilassa, mutta myös sen herukkaisuudessa ja yleisprofiilissa on jotain miellyttävää. Bowmoren osalta täytyy kuitenkin sanoa, että ihan kaikki pullotteet eivät sinne top-listoille yllä. Pari hutilyöntiäkin sekaan mahtuu, mutta niistä sitten joskus toiste.

    Voiko sanoa, että ei tykkää?

    Toki maisteltujen viskien joukkoon mahtuu myös sellaisia viskejä, joiden kanssa on oikeasti joutunut hieman painimaan. En silti voi suoraan sanoa, että en tykkää jostain tietystä viskistä ja viemäriin saakka ei ole koskaan yksikään pullo tai pullonpohja päätynyt. Pettymyksiä on toki tullut. Toisaalta se, että joskus maistaa jotain mistä ei pidä niin paljon, auttaa avaamaan muuta makumaailmaa ja nostamaan entisestään niiden viskien arvostusta joista pitää.

    Jos nyt lähdetään ihan oikeasti listaamaan kaapista aikanaan löytyneitä viskejä, jotka eivät ole miellyttäneet niin muutama esimerkki löytyy. Nämä ovat myös esimerkkejä sellaisista viskeistä, että en ole itse asiassa palannut niiden jälkeen edes tislaamon muun tuotannon pariin – syytä ehkä olisi ollut.

    Ensimmäisenä näistä Loch Lomond. Ostin pullon tislaamon ikämerkitsemätöntä peruspullotetta joskus harrastuksen alkuaikoina. Se oli yleisolemukseltaan pahvinen ja vetinen. Toki pientä yritystä oli ja maltaisuuttakin sieltä löytyi, mutta joku siinä aiheutti epäilyksen kyseisen tislaamon tuotteisiin. Sitä on ehkä jatkanut se, että kyseisen tislaamon tuotanto tuntuu silmiini vähintäänkin sekavalta. Ei vaan ole tullut palattua.

    Viimeaikaisempi kokemus on Aberfeldyn tislaamolta ja tällä kertaa kyseessä ei ole edes mikään nuori viski, vaan tislaamon 21-vuotias pullote. Siitä vaan puuttui se jokin. Pullo tyhjeni, mutta tuon ikäiseltä viskiltä olisin itse odottanut enemmän. Liekö syy alhaisissa prosenteissa, mutta se ei vaan jaksanut kantaa. Pitäisi ehkä yrittää löytää jostain joku yksityinen pullote ja antaa tällekin tislaamolle uusi tilaisuus.

    Ja vaihtelukin virkistää

    Viskiharrastukseni keskittyy toki paljolti nimenomaan skotlantilaisiin mallasviskeihin. En kuitenkaan ole pelkkä mallasviskiharrastaja, vaan viskiharrastaja. Bourbonit, ruisviskit ja ns. muun maailman viskit kuuluvat aivan yhtä lailla repertuaariin. Niiden makumaailma on toki erilainen, mutta jos bulkkiviskit sivuutetaan, niin niistä löytyy aivan yhtä lailla erilaisia makuja ja nyansseja kuin mallasviskeistäkin.

    Siinäpä aihetta seuraavalle pidemmälle kirjoitukselle…

  • Maisteltua

    Tervaa ja tummia hedelmiä

    Kilchoman Loch Gorm ”2020 edition”, 46%

    Kilchomanin nuoren, mutta kovin tuottoisan tislaamon (ainakin julkaisujen määrässä mitattuna) Loch Gorm yhdistelee savua ja sherrykypsytystä. Aiemmat versiot ovat saaneet hieman ristiriitaisia arvioita, mutta tämä vuoden 2020 näkemys aiheesta osoittautui syystäkin kehutuksi tuotteeksi. Tätä kirjoittaessa vuoden 2021 version tynnyrit on jo tislaamolla valittuna. Toivotaan, että tänne Suomeenkin yksi satsi eksyisi!

    Loch Gormin tuoksu on makea ja tervaisen savuinen. Sherryn vaikutus on selvä. Lihaisa, salmiakkinen, tummia hedelmiä, märkää männynkaarnaa ja jotain hieman pihkaista. Kiillotettua tammea ja kuivuneita ruokoja.

    Maku on mukavasti balanssissa. Tervasavu ja tumma hedelmäisyys maistuvat nätisti. Alussa pieni kalkkinen häivähdys. Kivan paahteinen yleismaku. Jotain joka muistuttaa juuri uunista tulleen rapean leivän kuorta. Jälkimaku muuttuu makeammaksi ja taas kerran tervaiseksi ja hedelmäiseksi.

    Yllättävän pehmeä, pyöreä ja makea alusta loppuun. Hieno savun ja sherryn kombinaatio. Kilchomanille hatun nosto siitä, että vaikka valikoima ja erilaisten kypsytysten määrä on laaja, niin nykypullotteet tuppaavat olemaan laadultaan oikein hyvätasoisia. Tykkään!

  • Maisteltua

    Rikkaan turpeinen Benkku

    BenRiach 1994, 14 y.o., Selected and Bottled for Finland, Richly Peated, cask no. 1652, Madeira Hogshead, dist. 1994, bott. Aug/08, 57.5%, bottle no. 239/329

    Tämä Benriach kuuluu Suomen markkinoita varten pullotettuihin tuotteisiin, joita tislaamolta saapui useampiakin 2010-luvun vaihteen molemmin puolin. Benriach eli tuolloin uutta nousukauttaan omistajanvaihdoksen jälkeen ja silloinen suomalainen maahantuoja lähti rohkeasti kysymään olisiko tislaamolta mahdollista saada single caskeja myös tänne pohjolaan. Loppujen lopuksi pulloja tuli tosiaan vuosien varrella useita ja ne olivat kaikki oikein kelvollisia viskejä, vaikka toki keskenään erilaisia ja osa parempia kuin toiset.

    Kyseinen yksilö on ehtinyt kypsymään Madeira-tynnyrissä 14 vuotta ja se on Benriachin tisleiden turpeisimmasta päästä joka myös tuntuu.

    Tuoksussa makeiden hedelmien vyöry, jota seuraa samanaikainen tervainen savuisuus. Ruusuvettä, muskottia, kuin avaisi vanhan tammilipaston jossa säilytetään kuivattuja kukkia.

    Maku on tuoksun tavoin makean hedelmäinen, mutta samaan aikaan likaisen, nokisen ja tervaisen savuinen. Maku kuivuu ja esiin nousee tuhkaista puuta ja makeaa happamuutta. Jälkimaku kestää iät ajat tuoden mukanaan kuivaa tammisuutta savun häilyessä edelleen taustalla.

    Tämän viski käy melkoista sisäistä hedelmien ja savun taistoa, jossa molemmat ottavat ja antavat vuoronperään. Etiketin ”Richly Peated” ei ole pelkkää sanahelinää. Ihan mukavia Suomi-Benkkuja tänne aikanaan saatiin! Vähissä ovat vaan olleet kotimaan kaupan single caskit viimeaikoina.

  • Maisteltua

    Make it Suntory time!

    Suntory Hibiki 17 y.o., 43%

    Klassikkoelokuva Lost in Translation esitteli aikanaan tämän hienon viskin suurelle maailmalle. Suntoryn sekoiteviski Hibiki on yksi japanilaisista klassikoista, joiden pariin on aina yhtä mukava palata. Tosin se palaaminen saattaa tämän pullon tyhjenemisen jälkeen olla taas entistä suuremman kynnyksen takana. Hinta kun on muiden aitojen japanilaisviskien tapaan kivunnut jokseenkin hulluihin lukemiin verrattuna siihen mitä tämä joskus aikoinaan maksoi.

    Tämä viski on hienossa tasapainossa. Tuoksussa on hedelmäsalaattia, keveyttä, herkkyyttä. Mausteiden, aprikoosin ja umeshun vivahteita. Kukkaisuutta, marenkia ja tomusokeria.

    Maku on sekin balanssissa. Pehmeä, pyöreä, täyteläinen. Vaniljaa ja mallasta sekä tammisuutta, jota tasapainottavat valkoiset hedelmät ja mausteisuus.

    Liiankin helppo ja pyöreä viski. Särmikkyyttä tästä on turha etsiä, mutta tämä on upean tasapainoinen, herkkä ja pehmeä. Jään kaipaamaan kun tämä loppuu. Onneksi sitä on vielä jäljellä ja säästelemällä sitä riittää vielä pitkälle.

  • Maisteltua

    Tammisia uuniomenoita

    Longmorn 16 y.o., 48%, ”Brown and green label”

    Longmorn on tislaamona yksi niistä ensimmäisistä ”ihastuksista”. Tähän ehkä suurimpana vaikuttimena oli harrastuksen alkuaikoina ostettu tislaamon 15-vuotias pullote, joka on jo ajat sitten sellaisenaan kadonnut valikoimasta. Huutokaupoista sitä saattaa vielä löytää ihan kohtuuhintaan.

    Tuon 15-vuotiaan poistuttua valikoimista joskus 2010-luvun alussa vaihtoi tislaamo peruspullotteensa iän 16-vuotiaaksi ja pakkaus muuttui tähän nyt maistellun malliseen. Senkin jälkeen pullo on vielä kokenut uudistuksen ja nykyisin myynnissä on purppuran värisillä korostuksilla koristeltu pullo.

    Samalla kun vanhasta 15-vuotiaasta siirryttiin näihin uudempiin pullotuksiin, tehtiin lukemani mukaan tislaamon omistamalla Chivas Regalilla myös päätös siitä, että tislaamon viskejä myytäisiin jatkossa enemmän luksukstuotteena. Tämä näkyy siinä, että pullon alareunaa kiertää nahkaremmi ja hinta on pompsahtanut melkoisesti – keino kai se on sekin työntää luksusta markkinaan. No, miltä se itse viski sitten maistui:

    Tuoksussa omenoita, vaniljaa, aprikoosia, vaaleaa hunajaa, kakkupohjaa, inkivääriä, heinää.

    Maku alkaa makeana, mutta kuivuu nopeasti. Uuniomenaa ja ripaus kanelia sekä vaniljaa ja mausteisuutta. Rungoltaan ja tuntumaltaan kultaista keskitietä, mutta maku jaksaa kantaa todella pitkään! Jälkimaku on pitkä ja leikittelee tammen, hedelmäisyyden ja hunajaisen vivahteen kesken.

    Hieno ja maistuva viski tämäkin on, vaikka ei olekaan mikään tuhannen maun tisle. Wanha 15-vuotias kiilaa silti omissa makumuistoissani tämän eteen ja myönnettäköön, että uudempia versioita ei ole tullut maistettua.