Miten minä tutustuin viskiin? Miksi aloin harrastamaan viskejä? Helppo kysymys – koska isäni piti viskistä.

Reilu vuosi sitten edesmennyt isäni oli luonteeltaan tutkija – ja myös ammatiltaan. Hän oli aina kiinnostunut asioista. Myös viskistä. Ja sen mauista, tuoksuista, elämyksestä. Ei ehkä niinkään suuremmissa määrin siitä miten erilaiset tislaamot eroavat toisistaan tai siitä minkälaisissa tynnyreissä jokin viski kypsyy.

Mutta hän ymmärsi viskin ja tislauksen kemian. Hän tiesi mistä savun maku tulee viskiin, mitkä kemialliset reaktiot ovat sen takana, että viski kypsyy niin kuin kypsyy. Ammatiltaan hän oli biologi, mutta kemia ja asioiden orgaaninen toiminta oli hänelle tuttua.

White Horse oli hänen opiskeluaikojensa lempiviski. Alkon valikoima 1970-luvun alussa ei ollut kovin kummoinen, mutta sitä sieltä sai. Ja olihan sen mallasviskikomponenttina lähinnä Lagavulinia. Ei lainkaan huono valinta jos ottaa huomioon, että pullo piti valita lähinnä sen pohjaa ja Alkon myyjää tuijottamalla!

Kun maailma laajenee

Kun tutkimuskenttä ja maailma sitten laajeni, niin isälläni oli edessä väitöskirjan tekeminen. Sen seurauksena hän matkasi aikanaan kollegoidensa kanssa vanhalla Saabilla läpi Ruotsin ja sieltä Göteborgin kautta lautalla Pohjanmeren yli Englantiin ja Bristoliin.

Tutkimusten ohella oli aikaa käydä paikallisissa pubeissa, joissa oli jo silloin tarjolla joitakin mallasviskejä. Glenfiddichiä ainakin, mutta varmasti myös muita vähemmän tunnettujen tislaamoiden tuotteita. Pienen budjetin ja täyteen ahdetun takakontin vuoksi niitä ei varmaankaan Suomeen asti tuotu, mutta makujälki jäi.

Kun sitten 1980-luvulla väitöskirjan valmistuttua oli jatkotutkimusten aika Uppsalan yliopistossa, niin mahdollisuus aukesi. Matkat tehtiin Suomenlahden yli laivoilla, joilta alkoi pikkuhiljaa löytymään myös muuta kuin litran Grant’s -pulloja.

Mallasviskiä kotona!

Glenfiddich – muistan itse kolmionmalliset pahvihylsyt! Ne piti aina saada leikkeihin kun pullo tyhjeni. Mallasviskivalikoima laivoillakaan ei ollut vielä 1980-luvulla mitenkään mairitteleva – mutta niitä sai! Glenfiddich, Glenlivet, Cardhu. Siinä varmaan ne vahvimmat ehdokkaat. Näitä muistan itsekin nähneeni meillä hyllyssä. Cardhua vähemmän, en tiedä miksi.

Mutta sitten koitti herätys. Isäni ruotsalainen kollega Peter oli meille tullessaan bongannut laivalta jotain uutta ja toi sitä pullon isälleni. Se jokin uusi oli pullo Bowmore-nimistä viskiä. Muistan kun Peter ja isäni avasivat kyseisen pullon meidän keittiön pöydän ääressä istuessaan.

Molemmat olivat haltioituneita. Nuuhkivat lasejaan, maistelivat, puhuivat keskenään ruotsia josta en ymmärtänyt silloin mitään. Heidän ilmeistään kuitenkin näin, että nyt oli kyseessä jotain erityistä. Olin ehkä noin kymmenvuotias ja pyysin saada nuuhkaista lasia. Nenääni tulvi pehmeän savuinen ja tervainen tuoksu, jonkalaista en ollut aiemmin kokenut. Nuoren pojan nenään se oli toki ”viinainen”, mutta seassa oli jotain joka jäi mieleen.

Laphroaigia laivalta

Meni jokunen vuosi ja valikoima laajeni. Muistan, että Alkosta ei meille juuri viskiä hankittu jos ei sitten joku blendipullo kesän rientoihin mökille. Koitti kuitenkin hetki, kun isävainaan oli taas aika lähteä ruotsinmaalle. Laivalle oli tullut uusi viski. Sen nimi oli Laphroaig. Savuisempaa kuin Bowmore! Pitihän sitä maistaa ja kokeilla – ja niin löysi ensimmäinen Laphroaig-pullo tiensä kotiimme.

Äidin mielestä isäni haisi sitä juotuaan äitini kotitalon riihelle. Ei mennyt loppujen lopuksi sekään kuvaus ihan ohi, vaikka äitini ei viskistä niin perustakaan. Meni muutama laivareissu ja isäni bongasi jotain siihen aikaan kovin erikoista. Sen erikoisuuden kyljessä luki taikasanat ”Cask Strenght”. Sanat, jotka ovat monelle meistä nykyään kovin tuttuja, mutta siihen aikaan 1990-luvun alussa monelle kovin vieraita.

Ja jopahan oli viski! Sen verran oli itsellänikin jo ääni muuttunut möreämmäksi, että isäni uskaltautui kaatamaan minulle pienen siivun. Yskimiksesihän se alkuun meni, mutta se savu, täyteläisyys ja makujen sinfonia – en unohda sitä koskaan. Olin myyty.

Paitsi että jossain vaiheessa elämääni kävin ”lainaamassa” isän pullosta vähän liikaa ”savun ja tammen makua” ja lopetin viskin juomisen tyystin pariksi vuodeksi – kunnes ymmärsin virheeni.

Mitä tästä opimme?

En varmaankaan olisi tutustunut viskiin ilman isääni. Tai mistä sitä tietää? Olen kuitenkin harrastanut oluita 18-vuotiaasta asti, joten ehkä ne viskitkin olisivat tulleet siinä sivussa. Voin kuitenkin ihan rehellisesti sanoa, että oman isäni rohkea kokeilunhalu ja meidän samanlainen makumaailmamme ovat varmasti edesauttaneet sitä, että jossain vaiheessa tasapaino kääntyi siihen, että hän kysyi minulta koska voisi taas tulla luokseni maistelemaan viskejä, tai että tuonhan taas muutaman viskin maisteltavaksi mökille tullessani.

Viimeisen kerran isäni kanssa keskustellessani olimme lähdössä vaimoni kanssa Tallinnaan. Kysyin viimeiseksi ennen lähtöäni isältäni haluaako hän jotain tuliaisiksi. Vastauksena sain: ”Tuo vaikka pullo Bowmorea”. Ne olivat viimeiset sanat, jotka isäni kanssa puhuin.

Ostin siltä reissulta pullon 18-vuotiasta Bowmorea, jonka korkkasin isääni hautaan saattaessani. Kaadoin hänen uurnalleen kyseisestä pullosta pitkän siivun.

Kiitos isä.