Yleinen
Yleistä höpinää
-
Mikä itselle maistuu?
Mitä viskeihin tulee, niin olen luonteeltani omasta mielestäni melko rohkea kokeilija. Uudetkaan tislaamot tai kummalliset viskit harvoin aiheuttavat naaman nyrpistelyä ja otan ne aina kokemuksena – olkootkin ne sitten hyviä tai huonoja. Jos ei kokeile, niin ei voi tietää!
Kokonaisen pullonkaan ostaminen sokkona ei ole minua koskaan juuri vaivannut. Suoranaisesti pahaa viskiä en ole koskaan tällä menetelmällä ostanut, mutta myönnän kyllä, että osa niistä on majaillut kaapissa jo pitkään ja niiden kanssa on joutunut vääntämään hieman enemmän. Osan kohdalla pullon pinta tuntuu taas vajoavan huomattavasti nopeammin, eli toki siinä mielessä myönnän suoraan, että toiset viskit vaan maistuvat paremmalle kuin toiset.
Omat lempitislaamot?
Tiedän siis jo aika pitkästä kokemuksesta, että tiettyjen tislaamoiden tuotteet maistuvat itselleni paremmin kuin toisten, mutta on todella paljon tilanteesta ja ympäröivistä olosuhteista kiinni minkälainen viski juuri sillä hetkellä maistuu.
Minulta on useammankin kerran kysytty mikä on oma lempiviskini. Olen aina vastannut kuten yllä – se on täysin tilanteesta kiinni. Kesällä huomaan kääntyväni enemmän kevyiden ja makeampien viskien suuntaan. Syksyyn siirryttäessä sherryisempien viskien värit ja makumaailma alkavat viehättää enemmän. Talven ja kylmien kelien tullen makumaailma kääntyy enemmän savuiseen ja muuten raskaampaan suuntaan. Tämäkään ei tosin ole mitenkään kiveen hakattua, vaan kirkkaan kuulaana talvipäivänä auringon paistaessa maistuu oikein oivallisesti joku kevyt ja hedelmäinenkin tisle.
Myönnän silti, että minullakin on herkkä kohtani ja jos minulta kysytään lempitislaamoani saatan pitkän harkinnan jälkeen sanoa sen olevan Clynelish – tai Caol Ila – saattaa se olla myös Bowmore. Ja onhan noita itse asiassa vaikka kuinka monta muutakin…
Miksi sitten ehkä juuri nämä kolme?
Clynelish, Caol Ila, Bowmore -kolmikko oli ehkä ns. helppo valinta. Niihin liittyy jotain tunteita herättävää tai ne vaan osuvat hyvin omaan makuhermoon. Yritetään siis hieman edes valaista miksi juuri nämä kolme nyt tällä kertaa tähän valikoituivat. Saattaapa olla, että lista näyttää taas muutaman vuoden päästä tyystin erilaiselta.
Clynelishissä minua on aina viehättänyt sen vahaisuus, öljyisyys ja tietynlainen selittämätön likaisuus sekä monipuolisuus. Kyseisen tislaamon tuotteet vievät minut melkein poikkeuksetta sateisen kostealle isovanhempieni mökille, jossa öljylamput tuovat valoa ja omaa tuoksuaan ja mukaan sekoittuu vanhan rakennuksen omaa tuoksua.
Caol Ilassa viehättää puolestaan sen tietynlainen puhdas ja makea savuisuus. Se ei ole samalla lailla ”likaista” kuin esimerkiksi Laphroaigin ja Lagavulinin. Myönnettäköön, että myös Ardbeg on yleisesti savuisuudeltaan samankaltaisesti puhtaan savuinen, mutta se on voimakkaammin savuinen. Toki hyviä kaikki muutkin mainitut, mutta juuri tuossa Caol Ilassa on jotain, joka sopii omille makunystyröilleni.
Myönnän, että viehtymys Bowmoreen tulee osittain verenperintönä. Siinä viehättävät osaltaan samat nyanssit kuin Caol Ilassa, mutta myös sen herukkaisuudessa ja yleisprofiilissa on jotain miellyttävää. Bowmoren osalta täytyy kuitenkin sanoa, että ihan kaikki pullotteet eivät sinne top-listoille yllä. Pari hutilyöntiäkin sekaan mahtuu, mutta niistä sitten joskus toiste.
Voiko sanoa, että ei tykkää?
Toki maisteltujen viskien joukkoon mahtuu myös sellaisia viskejä, joiden kanssa on oikeasti joutunut hieman painimaan. En silti voi suoraan sanoa, että en tykkää jostain tietystä viskistä ja viemäriin saakka ei ole koskaan yksikään pullo tai pullonpohja päätynyt. Pettymyksiä on toki tullut. Toisaalta se, että joskus maistaa jotain mistä ei pidä niin paljon, auttaa avaamaan muuta makumaailmaa ja nostamaan entisestään niiden viskien arvostusta joista pitää.
Jos nyt lähdetään ihan oikeasti listaamaan kaapista aikanaan löytyneitä viskejä, jotka eivät ole miellyttäneet niin muutama esimerkki löytyy. Nämä ovat myös esimerkkejä sellaisista viskeistä, että en ole itse asiassa palannut niiden jälkeen edes tislaamon muun tuotannon pariin – syytä ehkä olisi ollut.
Ensimmäisenä näistä Loch Lomond. Ostin pullon tislaamon ikämerkitsemätöntä peruspullotetta joskus harrastuksen alkuaikoina. Se oli yleisolemukseltaan pahvinen ja vetinen. Toki pientä yritystä oli ja maltaisuuttakin sieltä löytyi, mutta joku siinä aiheutti epäilyksen kyseisen tislaamon tuotteisiin. Sitä on ehkä jatkanut se, että kyseisen tislaamon tuotanto tuntuu silmiini vähintäänkin sekavalta. Ei vaan ole tullut palattua.
Viimeaikaisempi kokemus on Aberfeldyn tislaamolta ja tällä kertaa kyseessä ei ole edes mikään nuori viski, vaan tislaamon 21-vuotias pullote. Siitä vaan puuttui se jokin. Pullo tyhjeni, mutta tuon ikäiseltä viskiltä olisin itse odottanut enemmän. Liekö syy alhaisissa prosenteissa, mutta se ei vaan jaksanut kantaa. Pitäisi ehkä yrittää löytää jostain joku yksityinen pullote ja antaa tällekin tislaamolle uusi tilaisuus.
Ja vaihtelukin virkistää
Viskiharrastukseni keskittyy toki paljolti nimenomaan skotlantilaisiin mallasviskeihin. En kuitenkaan ole pelkkä mallasviskiharrastaja, vaan viskiharrastaja. Bourbonit, ruisviskit ja ns. muun maailman viskit kuuluvat aivan yhtä lailla repertuaariin. Niiden makumaailma on toki erilainen, mutta jos bulkkiviskit sivuutetaan, niin niistä löytyy aivan yhtä lailla erilaisia makuja ja nyansseja kuin mallasviskeistäkin.
Siinäpä aihetta seuraavalle pidemmälle kirjoitukselle…
-
Hillopullot
Olen itse sitä mieltä, että kaikki viski on tehty juotavaksi. Pullojen hamstraaminen sijoitustarkoituksessa ei ole oikein koskaan istunut omaan ajatusmaailmaani. Jokainen ostamani ja kaapissa majaileva viski tulee jossain vaiheessa kokemaan korkkaushetken – sen kauniin plopsahduksen jonka korkki avatessaan päästää. Tai vaihtoehtoisesti pari kirosanaa, kun keskuslämmitteisen kerrostaloasunnon kuivuuden ansiosta korkki napsahtaakin poikki – vaikka niitä kuinka säännöllisesti kääntelisi ja yrittäisi kostuttaa.
Tästä huolimatta omaan kaappiinkin on kertynyt ”hillopulloja”. Pulloja jotka on tullut aikanaan ostettua, mutta ei syystä tai toisesta aikanaan avattua. Ne eivät välttämättä ole hankintahetkellään olleet mitenkään kalliita tai erikoisia. Kaapissa on ollut tarpeeksi monta pulloa auki ja niiden avaaminen on vaan siirtynyt ajatuksella ”no enpä nyt vielä viitsi tuota avata”.
Aikojen saatossa avaaminen on sitten siirtynyt ja siirtynyt ja ikävä kyllä olen huomannut, että kynnys niiden avaamiseen on sitä myötä kasvanut. Jotenkin tulee aina odoteltua sitä jotain tiettyä erikoishetkeä tai tilaisuutta ja ajatelleeksi, että sitten kun se tulee, niin avaan tuon. Huomatakseni vaan, että enpä avannutkaan.
Tunne kalliimmasta
Kuten sanottua – en ole koskaan ostanut kovin kalliita viskejä. Toki siihenkin olisi ollut mahdollisuus jos olisi jättänyt jokusen halvemman ostamatta. Montaa hankintahetkellään yli sadan euron pulloa ei kaapistani löydy. Ne voi laskea aika lailla yhden käden sormin ja sittenkin saattaa jäädä vielä sormia yli.
Yksi syy ”hillopullojen” kiinni pysymiseen liittyy kuitenkin hintaan. Ja siinä kohtaa olen itsekin jonkin typerän psykologisen vaikutuksen alainen. Näiden avaamattomien pullojen joukosta löytyy useampikin sellainen viski, joka on hankintahetkellään ollut hinnaltaan hyvin kohtuullinen – voisi sanoa jopa edullinen. Mutta annas olla kun vuodet ovat vierineet ja käykin niin, että kyseinen pullote on jo aikaa sitten kadonnut ns. vapailta markkinoilta. Hinta on samalla noussut joskus jopa typerryttäviin lukemiin ja lähinnä herättänyt itsessäni suurta ihmetystä.
Siitä huolimatta, että tiedän itse ostaneeni pullon joskus 40€ hintaan nousee sen avaamisen kynnys siinä vaiheessa, kun näkee siitä jossain pyydettävän kymmenkertaista tai jopa korkeampaa summaa. Mitään järkeähän siinä ei ole. Itse olen aikanaan maksanut pullosta sen hinnan kun olen maksanut, ja koska olen sen juotavaksi ostanut, niin mikä sitä estää avaamasta? (No ei oikeasti mikään muu kuin se jonkinlainen sisäinen ”onpa kallista viskiä – säästän myöhempään” -ääni.)
Muutama hullu esimerkki – onneksi avasin!
Aloitetaan siitä ihan oikeasti älyttömimmästä esimerkistä. Tämä ei nyt sinällään liity ”hillopulloon”, koska kyseisen pullon olen jo aikoja sitten – ehkäpä jopa onnekseni – tyhjentänyt.
Alkossa oli aikanaan vuonna 2010 myynnissä japanilainen Yamazakin tislaamon sherrytynnyrissä kypsynyt viski: Yamazaki Sherry Cask. Kyseinen viski maksoi tuohon aikaan 79,90 €. Oikein mainio sherryinen japanilaisviski – oikein mainio. Valitettavasti sen huomasi joku muukin sillä seurauksella, että erään nimeltä mainitsemattoman ja maineeltaan aavistuksen ryvettyneen viskikirjailijan valittua sen vuoden viskiksi hinta lähti rakettimaiseen nousuun. Tällä hetkellä kyseisen viskin yleinen maailmanmarkkinahinta pyörii useissa tuhansissa euroissa. Kallein arvo jonka olen itse nähnyt on 8100€. Olisi pitänyt ostaa aikanaan pari laatikollista.
Onnekseni olen aikanaan ollut kaukaa viisas myös muutaman muun viskin kohdalla ja korkannut ne aika nopeasti hankintahetken jälkeen. Saksasta messureissulta aikanaan ostettu 23-vuotias St. Magdalene on yli kymmenkertaistanut hintansa ja aikanaan 70€ pullosta pyydetään nyt 900£. Laivalta kaverin aikanaan risteilyn hinnan kuittaamiseksi ostama Hakushu 18 y.o. on sekin yli kymmenkertaistanut hintansa. Eikä ne suinkaan tähän lopu. Kuten sanottua, onneksi avasin!
Entäs ne oikeat hillopullot sitten?
No otetaan nyt vaikka jutun aloituskuvassa olevat kolme pulloa esimerkiksi. Niiden hintakehitys ei onneksi ole ollut aivan niin pöljää kuin monen muun viskin. Scapan 12-vuotias peruspullote oli aikanaan laivojen valikoimien peruskauraa – hintaa ehkä n. 40€. Nyt kyseisestä pullosta pyydetään paikasta riippuen 300-400€ / pullo. Halvemmallakin toki löytää jos jaksaa etsiä ja penkoa esim. huutokauppoja, joissa hinnat ovat hyvinkin kohtuullisia. Kyseessä ei itse asiassa ole edes mitenkään harvinainen tai hiuksianostattavan erikoinen viski. Perusmallas Scapan perusvalikoimasta.
Kuvan Longmorn on sentään pysynyt inhimillisemmissä hinnoissa. Sitä saattaa löytää reilulla satasella. Kyseinen pullo on pysynyt kiinni ehkä hieman eri syystä. Se oli yksi ensimmäisistä oikean ahaa-elämyksen herättäneistä viskeistä ja ensimmäinen ostettu pullo tuli tyhjennettyä omalla mittapuullani ihan hyvällä tahdilla. Toinen pullo jäikin sitten kaappiin sillä ajatuksella, että säästellään vähän. Ja siellä se edelleen on, kun menivät mokomat Longmornilla pistämään pullotukset uusiksi ja ei vaan jotenkin raaski avata – vaikka mieli vertailun vuoksi tekisi. Tämä on kyllä viime aikoina ollut sen vahvin kandidaatti korkinluovutukseen.
Kolmas kuvan pulloista on Kilchoman Inaugural Release. Kyseisen tislaamon ensimmäinen pullote. Se tuli ostettua lähinnä kuriositeettimielessä ennen maistelua. Kun sitä sitten tuli maistettua muualta kuin omasta pullosta, niin ei ollut kiire avata omaa. Ei sillä, että se olisi ollut pahaa. Jäipä vaan avaamatta, mutta toisaalta se tulee antamaan jossain vaiheessa hyvää osviittaa siitä miten tislaamon tuotteet ovat vuosien saatossa kehittyneet. Kilchoman on edelleen nuori tislaamo. Tuo Inaugural julkaistiin 2009 ja se lupaili jo silloin hyvää – eikä Kilchomanin viskeihin tosiaan ole montaa kertaa tarvinnut sittemmin pettyä!
Kaikemoista muutakin tuolta kaappien perukoilta löytyy. Niistä ehkä lisää myöhemmin. Loppuun kuitenkin viimeaikainen esimerkki melko nopeasta hinnannoususta. Lähellä Mullin saarta Skotlannin mantereella sijaitseva Nc’neanin tislaamo julkaisi ensimmäisen eränsä (itse asiassa jos tarkkoja ollaan, niin se oli heidän Inauguralinsa jälkeen jo toinen erä) syksyllä 2020. Heidän nettikaupassaan pullon hinta oli ihan houkutteleva – n. 50 puntaa – joten tilasin pullon. Pullo on kaunis, viski luomua ja tislaamoa pyörittää pieni ja asialleen omistautunut porukka. Parissa viikossa julkaisun jälkeen hinta oli kivunnut melkein tuplaksi ja nyt siitä huudellaan jo yleisesti nelinkertaista hintaa. Saas nähdä onko siinä seuraava ”hillopullo” – alkuperäisestä hinnastaan huolimatta.
-
Foorumin sisältö nyt luettavissa
Mr. Viskisieppo Royal Lochnagarin tislaamolla Kuten aiemmin lupailin, on vanhoilla sivuillani olleen Virtuaalisen viskiforumin tekstit nyt luettavissa. Löydät linkin foorumin teksteihin tietokoneella selatessa oikeasta sivuvalikosta tai mobiililaitteella selatessasi vierittämällä sivun loppua kohti otsikon ”VISKIFORUMIN TEKSTIT” alta.
Suurkiitos siitä, että sivut saatiin tähän muotoon kuuluu Viskisiepolle! Mikan avustuksella sain niin itse postaukset luettavaan muotoon kuin nopean keinon otsikoida keskustelut ilman useiden päivien manuaalista naputtelua.
Ulkonäkö on sanalla sanoen melko karu, mutta itse sisältö määrittelee tässä tapauksessa enemmän kuin kauniit kuoret. Foorumin kuvat saattavat hieman venytellä selainikkunoiden rajoja ja foorumipostauksissa olevat foorumin sisäiset linkit eivät toimi. Samoin lainauksissa näkyvät nimet saattava näkyä numerosarjoina, mutta ei anneta sen haitata sitä, että itse sisältö on monilta osin kiinnostavaa ja myös palanen suomalaista viskiharrastuksen historiaa. Nautinnollisia lukuhetkiä!
Virtuaalisen viskiforumin kirjoituksia pääset lukemaan myös tästä!
-
Foorumi elpyy luettavaksi!
Virtuaalinen viskiforum oli suuri osa vanhoja sivujani. Se keräsi yhteen viskiharrastajia ennen Facebookia ja muita varsinaisia sosiaalisen median palveluja – toki ollen itsessään sosiaalinen media jo ennen edellä mainittuja. Keskustelu kävi vilkkaana. Yhteensä vuosien saatossa foorumilla aloitettiin 2156 uutta keskustelua joiden alta löytyy lukematon määrä viestejä. Rekisteröityneitä käyttäjiäkin oli useita satoja.
Virtuaaliselle viskiforumille kertyi siis melkoinen määrä suomalaisen viskiharrastuksen historiaa, josta löytyy varmasti jokaiselle muisteltavaa ja luettavaa – oli sitten aikanaan itse foorumilla aktiivinen tai vasta hiljattain viskin pariin vihkiytynyt. Uuteen sivupohjaan siirtyessä vanhalle foorumille oli kuitenkin aika heittää hyvästit sellaisenaan.
Pähkäilin hetken itsekseni kuinka foorumin tekstit saataisiin takaisin luettavaan muotoon ja olin jo heittämässä kirvestä kaivoon, kunnes Viskisieppo-blogin ylläpitäjä Mika H. otti minuun yhteyttä. Koska herra osaa koodaamisen jalon taidon, oli aktiivinen viskikaappilainen heti alusta asti ja kaiken lisäksi olemme pyörineet samoissa viskiympyröissä miltei harrastukseni alusta alkaen, tarjoutui hän auttamaan urakassa.
Paria lähettämääni tiedosta tutkimalla hän pyöräytti ohjelman, joka muuntaa liian pitkään viskitastingissä viihtyneen kirjoittamalta mongerrukselta näyttävät tiedostot takaisin luettavaan ja ymmärrettävään muotoon.
Perusrunko on nyt valmiina ja yritän tulevien viikkojen aikana pikkuhiljaa viritellä foorumin tekstejä jälleen luettavaksi. Aktiivisena toimivana foorumina Virtuaalinen Viskiforum ei vanhassa muodossaan jatka, mutta sen sisältö tulee ajan kanssa takaisin selailtavaan muotoon. Pieniä haasteita saattaa olla vielä edessä, kuten mainittujen yli 2000 sivun parsiminen takaisin järkevään järjestykseen, mutta tahtotila on kova.
Jahka saan foorumin sisällön järkevällä tavalla järjesteltyä, niin liitän ja linkitän tämän suomalaisen nettiviskittelyä sisältävän kokoelman myös tänne sivuilleni pengottavaksi.
Ja jos ei muuten, niin saapa hyvän syyn naukkailla muutaman viskin tällaisen virtuaalisen rakennusprojektin yhteydessä!
-
Onko viski geeneissä?
Miten minä tutustuin viskiin? Miksi aloin harrastamaan viskejä? Helppo kysymys – koska isäni piti viskistä.
Reilu vuosi sitten edesmennyt isäni oli luonteeltaan tutkija – ja myös ammatiltaan. Hän oli aina kiinnostunut asioista. Myös viskistä. Ja sen mauista, tuoksuista, elämyksestä. Ei ehkä niinkään suuremmissa määrin siitä miten erilaiset tislaamot eroavat toisistaan tai siitä minkälaisissa tynnyreissä jokin viski kypsyy.
Mutta hän ymmärsi viskin ja tislauksen kemian. Hän tiesi mistä savun maku tulee viskiin, mitkä kemialliset reaktiot ovat sen takana, että viski kypsyy niin kuin kypsyy. Ammatiltaan hän oli biologi, mutta kemia ja asioiden orgaaninen toiminta oli hänelle tuttua.
White Horse oli hänen opiskeluaikojensa lempiviski. Alkon valikoima 1970-luvun alussa ei ollut kovin kummoinen, mutta sitä sieltä sai. Ja olihan sen mallasviskikomponenttina lähinnä Lagavulinia. Ei lainkaan huono valinta jos ottaa huomioon, että pullo piti valita lähinnä sen pohjaa ja Alkon myyjää tuijottamalla!
Kun maailma laajenee
Kun tutkimuskenttä ja maailma sitten laajeni, niin isälläni oli edessä väitöskirjan tekeminen. Sen seurauksena hän matkasi aikanaan kollegoidensa kanssa vanhalla Saabilla läpi Ruotsin ja sieltä Göteborgin kautta lautalla Pohjanmeren yli Englantiin ja Bristoliin.
Tutkimusten ohella oli aikaa käydä paikallisissa pubeissa, joissa oli jo silloin tarjolla joitakin mallasviskejä. Glenfiddichiä ainakin, mutta varmasti myös muita vähemmän tunnettujen tislaamoiden tuotteita. Pienen budjetin ja täyteen ahdetun takakontin vuoksi niitä ei varmaankaan Suomeen asti tuotu, mutta makujälki jäi.
Kun sitten 1980-luvulla väitöskirjan valmistuttua oli jatkotutkimusten aika Uppsalan yliopistossa, niin mahdollisuus aukesi. Matkat tehtiin Suomenlahden yli laivoilla, joilta alkoi pikkuhiljaa löytymään myös muuta kuin litran Grant’s -pulloja.
Mallasviskiä kotona!
Glenfiddich – muistan itse kolmionmalliset pahvihylsyt! Ne piti aina saada leikkeihin kun pullo tyhjeni. Mallasviskivalikoima laivoillakaan ei ollut vielä 1980-luvulla mitenkään mairitteleva – mutta niitä sai! Glenfiddich, Glenlivet, Cardhu. Siinä varmaan ne vahvimmat ehdokkaat. Näitä muistan itsekin nähneeni meillä hyllyssä. Cardhua vähemmän, en tiedä miksi.
Mutta sitten koitti herätys. Isäni ruotsalainen kollega Peter oli meille tullessaan bongannut laivalta jotain uutta ja toi sitä pullon isälleni. Se jokin uusi oli pullo Bowmore-nimistä viskiä. Muistan kun Peter ja isäni avasivat kyseisen pullon meidän keittiön pöydän ääressä istuessaan.
Molemmat olivat haltioituneita. Nuuhkivat lasejaan, maistelivat, puhuivat keskenään ruotsia josta en ymmärtänyt silloin mitään. Heidän ilmeistään kuitenkin näin, että nyt oli kyseessä jotain erityistä. Olin ehkä noin kymmenvuotias ja pyysin saada nuuhkaista lasia. Nenääni tulvi pehmeän savuinen ja tervainen tuoksu, jonkalaista en ollut aiemmin kokenut. Nuoren pojan nenään se oli toki ”viinainen”, mutta seassa oli jotain joka jäi mieleen.
Laphroaigia laivalta
Meni jokunen vuosi ja valikoima laajeni. Muistan, että Alkosta ei meille juuri viskiä hankittu jos ei sitten joku blendipullo kesän rientoihin mökille. Koitti kuitenkin hetki, kun isävainaan oli taas aika lähteä ruotsinmaalle. Laivalle oli tullut uusi viski. Sen nimi oli Laphroaig. Savuisempaa kuin Bowmore! Pitihän sitä maistaa ja kokeilla – ja niin löysi ensimmäinen Laphroaig-pullo tiensä kotiimme.
Äidin mielestä isäni haisi sitä juotuaan äitini kotitalon riihelle. Ei mennyt loppujen lopuksi sekään kuvaus ihan ohi, vaikka äitini ei viskistä niin perustakaan. Meni muutama laivareissu ja isäni bongasi jotain siihen aikaan kovin erikoista. Sen erikoisuuden kyljessä luki taikasanat ”Cask Strenght”. Sanat, jotka ovat monelle meistä nykyään kovin tuttuja, mutta siihen aikaan 1990-luvun alussa monelle kovin vieraita.
Ja jopahan oli viski! Sen verran oli itsellänikin jo ääni muuttunut möreämmäksi, että isäni uskaltautui kaatamaan minulle pienen siivun. Yskimiksesihän se alkuun meni, mutta se savu, täyteläisyys ja makujen sinfonia – en unohda sitä koskaan. Olin myyty.
Paitsi että jossain vaiheessa elämääni kävin ”lainaamassa” isän pullosta vähän liikaa ”savun ja tammen makua” ja lopetin viskin juomisen tyystin pariksi vuodeksi – kunnes ymmärsin virheeni.
Mitä tästä opimme?
En varmaankaan olisi tutustunut viskiin ilman isääni. Tai mistä sitä tietää? Olen kuitenkin harrastanut oluita 18-vuotiaasta asti, joten ehkä ne viskitkin olisivat tulleet siinä sivussa. Voin kuitenkin ihan rehellisesti sanoa, että oman isäni rohkea kokeilunhalu ja meidän samanlainen makumaailmamme ovat varmasti edesauttaneet sitä, että jossain vaiheessa tasapaino kääntyi siihen, että hän kysyi minulta koska voisi taas tulla luokseni maistelemaan viskejä, tai että tuonhan taas muutaman viskin maisteltavaksi mökille tullessani.
Viimeisen kerran isäni kanssa keskustellessani olimme lähdössä vaimoni kanssa Tallinnaan. Kysyin viimeiseksi ennen lähtöäni isältäni haluaako hän jotain tuliaisiksi. Vastauksena sain: ”Tuo vaikka pullo Bowmorea”. Ne olivat viimeiset sanat, jotka isäni kanssa puhuin.
Ostin siltä reissulta pullon 18-vuotiasta Bowmorea, jonka korkkasin isääni hautaan saattaessani. Kaadoin hänen uurnalleen kyseisestä pullosta pitkän siivun.
Kiitos isä.
